KIPU


Olen aina luullut että kipu kuuluu elämään. Niin pitkään kuin henki pihisee, sattuu milloin mihinkin. Nivelten kipu, sen kanssa onneksi vielä elää. Välillä kaikki tippuu käsistä, eikä purkit aukea, liikkeelle lähtö sattuu, vaikkei olisi ollut paikallaan kuin hetken. Luulin että minulla on jotenki korkea kipukynnys, mutta se onkin jatkuva kipu joka peittää muun alleen. En muista milloin tämä alkoi, sen tiedän milloin tämä päättyy! Jos joku pyytäisi minua näyttämään mihin koskee, niin tällä hetkellä sanoisin: Ranteet, sormet, kyynärpäät, selkä, olkapäät, lonkat, polvet, nilkat, kantapäät ja varpaat. Ei uskoisi päällepäin!


Myöskään sitä ei kukaan usko että vain vauhti- ja vaaratilanteet herättää minut horroksesta, muuten minulla on kevysti lamaantunut olo koko ajan. Välillä pieninkin asia tuntuu ylivoimaiselta, jos antaisin mielelleni periksi, en yrittäisi enää mitään, jumahtaisin vaan paikalleni ja rypisin. Onneksi olen elämälle ahne, tämä tunne ohjaa minua aina vain haukkaisemaan erilaisia palasia. En ole koskaan halunnut omistaa mitään kiinteää, vaan erilaisia elämyksiä, niitä minä haluan hamstrata. Sisältä kumpuaa vahva voima joka saa liikkeelle. Eka kerta on aina paras ja jännittävin.